Kotiseutu historiaa Karungi - Tornio

 ”Kristiina antoi kukkolalaisille kalastuksen”

Hans Wallström (s.1927) Kukkolasta kertoo harvinaista, melkein jo kadonnutta perimätietoa, jonka mukaan Kuningatar Kristiina antoi kukkolalaisille kalastuksen. Kristiinalla oli kruunu 1632–1654. Tämän perimätiedon mukaan kalastus sidottiin tilaosuuksiin Kuningatar Kristiinan aikana.2 Todennäköisesti juuri tuolloin Kukkolan kalastuksen osakkaat merkittävästi järjestäytyivät.

Hans Wallström: ”Sillonko se Kristiina anto tämän kalastuksen yli, joka talo, josta savu nousee ne saapii

osan. Sehän Kristiina jako pois mitä täälä oli, niiton muutampi paikka tässä kylässä, että jäit ilman kalastusta”

Tornionjoella kalaosuudet ovat lohen osalta pitkään olleet sidottuna manttaaliin eli

”veroon”.3 Jo vuoden 1704 oikeuden pöytäkirjoista näkyy merkintä ”veron” eli manttaalin mukaisesta saaliin jakautumisesta, kuten Granlund (1940) on tulkinnut. Siis jo tuolloin työ, tarvikkeet ja saaliis jakautuivat jokaisen osuudesta kylään/kylässä (”efter wars och eens Lått och andeel i byy”). Jakotavassa on kuitenkin tuolloin voinut olla eroa puhuttaessa siiasta ja lohesta. Vilkunan mukaan manttaaliin eli verolukuun sidottu omistus on tullut lännestä hallinnollista tietä. (Vilkuna 1940 / 1945.) Manttaali eli talon veroluku ei kuitenkaan Kukkolassakaan ollut pelkästään vallitseva tai ainoa

jakoperuste. Kukkolassakin oli käytössä savun osa, johon tosin kuului koko ruokakunta, savu. Manttaali eli ”mantal” on myös alun perin tarkoittanut mieslukua, mutta se on vakiintunut myöhemmin tarkoittamaan veron-

maksua (Lindgren 2015).

Saaliinjaon osalta manttaaliin eli veroon sidottu osuus siis tarkoittaa, että tilalle jaettava kalaläjä on sitä isompi, mitä isompi tila on kysymyksessä. Myös velvoitteita on tällöin enemmän. Lohen osalta kalaoikeudet olete-

tusti sidottiin manttaaliin jo 1600-luvun alussa, mutta siian osalta erimielisyydet jakotavasta jatkuivat aina 1800-luvulle. Siianjakotoimituksen sekä siiankalastusjärjestelyjen varhaisesta vakiintumisesta kuitenkin kertoo,

että 1773 jälkeen perustettuja tiloja ei pääsääntöisesti enää otettu osallisiksi siiankalastukseen.

2 Se, mihin Kuninkaalliseen päätökseen kukkolalainen perimätieto viittaa, olisi kiinnostava selvittää. Tuolloin saatiin mm. kuninkaallinen vastaus kalastusoikeudesta, joka annettiin Länsipohjan rahvaan valitukseen vuonna 1640. Siinä otetaan esille väestön omat perintökalastukset sekä kruunun kalastukset. Väestölle vakuutettiin laillinen nautintaoikeus kalastuksiin, kunhan niitä omistavat maksavat niistä määrätyn veron. (Joona 2015, 83–84.) Kuningatar Kristiina otti 14.5.1647 kirjeessään kantaa Pitkäniemen patokiistaan, jossa oli osallisena Tornion kirkkoherra Torneus (Snell 2013).

3 Per-Olof Snell (2013) on selvittänyt kalastusoikeuden historiaa. Hänen mukaan kalastus oli sidottu maahan jo vanhastaan (1300–1500-luvuilla). Tässä on eroa Granlundin (1940) näkemykseen, jonka mukaan kalastuksella ei vielä ollut maatai paikkasidonnaisuutta ennen kuin se tuli Ruotsin lainsäädännön alaisuuteen.

Perimätietona kerrotaan, että kalaosuudet olisivat vaikuttaneet manttaalin määräytymiseen Kukkolassa. Lohi-isäntä Juho Palo v. 1948: ”Tämähän on niinkun manttaalin perusteela, että meilähän on vähempi maata ku mitä meilä on manttaalia. Se on tämä kalastus juuri.” (Ruoppila & Soutkari 1959.)

Tornionjoella on ajateltu manttaalien määräytyneen aivan alkujaan maa- ja erityisesti pelto- sekä niittymaan perusteella. Kalaoikeudet olisivat sitten määräytyneet tämän saman maaveroluvun mukaan. Rantatupa pitää

todennäköisenä, että manttaalin mukaiseen lohiosuuksien jakoon siirryttiin Tornionjoella samoihin aikoihin kuin Kemijoella, 1600-luvun alussa. Kemijoella tosin oli vielä erikseen lohimanttaali, joka saattoi poiketa maamanttaalista. (Rantatupa 1988, 199; Vilkuna 1975.)

Vuennon (1990, 105) mukaan vuonna 1619 voimassa ollut sääntö ”kukin veronsa mukaan” vahvistettiin ruotukomission päätöksellä 1695. Kyseessä on yhteistä lohenkalastusta koskeva päätös. Tämä asiakirja vuodelta 1695 löytyi myös Kukkolaa koskevasta arkistomateriaalista. Jaettavat kalaläjät erotettuna puilla.

(Juhani ja Helmi Hannu.)

Kuva. Hans Wallström Kukkolasta. (Jarno Niskala.)

15

Kukkolassa taloilla sanotaan olleen aikoinaan yhtäläinen pyyntioikeus ja kalat jaettiin sen mukaisesti, saman verran tiloille riippumatta tilan koosta (Leo Lahti, Paulaharjun haastattelu 1936). Savun kalaosat eli tasasuuruiset osat ovat Leo Lahden mukaan jäänne siltä ajalta, jolloin kylä oli jakautunut 40 savuun. Sen jälkeen tuli vaihe, että osa sai kalat savun ja osa manttaalin mukaan.4 Tasasuuruiset osuudet vaikuttavatkin olevan siis jäänne vielä vanhemmalta ajalta, joka jäi siian osalta elämään senkin jälkeen, kun lohen osalta siirryttiin toiseen järjestelmään. Hans Wallström kertoo, että kun manttaalissa oli isompia taloja, oikeuden kautta jotkut pienemmät talot saivat puolet lisää kalastusoikeutta. Niiden äyrimäärä nousi yhdestä kahteen. Oikeuden kautta saatua lisää kutsutaan kylässä savupyydöksi. Milloin Kukkolassa sitten oli 40 savua? Vuonna 1580 oli yhteensä 13 taloa. Sen jälkeen taloluku alkoi kasvaa. Osakaskunta saattoi siis kehittyä pikkuhiljaa niin, että viimeisiä osallisia otettiin siihen matkaan vielä 1700-luvun puolivälin jälkeen.

(Sjödahl, 1998.) Kukkolassa oli 37 taloa vuonna 1700. Näistä 11 oli joen itäpuolella (nyk. Suomi) ja 26 taloa oli länsipuolella. Tämä vastaa nykyisen Ruotsin puolella suunnilleen sitä kantatilojen lukumäärää, mitä siianjaossa on ollut myöhemminkin matkassa. Länsipuolella nimittäin vain 2 siianjaossa mukana ollutta tilaa perustettiin vuoden 1700 jälkeen jakamalla vanhoista tiloista (Kerttu ja Matinheikki, joka jaettu Matista). (Tervo 2003–2004.) Tilanumerointia on myöhempinä aikoina muutettu vastaamaan jakautuneiden tilojen suurempaa määrää. Kantatiloja oli vuoden 1906 jakoluettelon mukaan Ruotsin

Kukkolassa nämä 26, mutta tilat olivat jakaantuneet niin, että jako tehtiin yhteensä 59 osaan.

Itäpuolelle tuli kalastusosakkaiksi vuoden 1700 jälkeen vielä joitakin uusia tiloja (Palo, Heikkilä ja Säippä. Mäen, Närän ja Kallion tilat jaettiin kahtia). Muut paitsi Säippä jaettiin vanhoista tiloista. Näistä Säippä otettiin matkaan vielä vuoden 1773 jälkeen, jota oli pidetty rajavuotena. Palo ja Heikkilä erotettiin Toivolansaaressa olleista taloista.(Tervo 2003–2004; Vilkuna 1940.)

Matti Kanniainen: ”Vanhat miehet ottaneet Säipän... Onhan siinä ollu kannu

viinaa ja neljäkös niitä oli leipäjuustoa että pääsi. Se on jääny sitten kuitenkin

kuittaamatta, jos nyt aloittais niin pörrättäis päissään kauan”

Kalevi Laurin kertomus kuvastaa hyvin kuinka kylällä oli hyvin muistissa

Säipän erityisasema: ”Olen ollu kerran jaola Se oli Säipän isäntä kuolu Niskalan

Eljas alko jakahmaan ja kysy äijiltä, no jaethaanko Säipäle mithään? Äijät sanot, että

joo jaethaan Säipäle”

Siianpyyntiä yritettiin saada samanlaisen kolkkakuntiin jaetun vuoropyynnin alle kuin lohenpyyntiä. Vilkuna yhdistää tämän pyyntijärjestelyn myös kysymykseksi siiankalastuksen omistuksesta. Siianpyynnissä tämä kolkkakunnittainen pyyntijärjestely ei toteutunut, kuten Vilkuna (1940) toteaa.. Tähän kolkkakunnittaisen vuoropyynnin järjestämiseen näyttää liittyvän Kukkolaa koskeva Alatornion käräoikeuden päätös vuodelta 1769, johon on viitattu. Siinä on lueteltu talonpoikien ohella myös Vilkunan mainitsema Johan Niilonpoika, joka oli tehnyt anomuksen koskien koko Tornionjokea. Tämän päätöksen mukaan kylän sisällä 8 kulle kuntaa kalastaisivat siikaa eri puolilla koskea ja vieläpä niin, että kyseisenä vuonna Kallion, Saaren, Saarenpään ja Raution kolkat menisivät länsipuolelle ja muut (etupäässä länsipuolen taloista koostuvat) kolkat itäpuolelle.5

4 Leo Lahden kertoman perimätiedon mukaan 6 taloa, jotka halusivat manttaaliperusteista jakoa, olivat kruunun uudistiloja. Asutushistoriallisen selvityksen (Sjödahl 1998) mukaan 1700-luvun loppuun Ruotsin puoleiseen Kukkolaan tuli uudistiloja 6. Perimätieto tuskin kuitenkaan tarkoittaa näitä uudistiloja, koska ne eivät enää tulleet osallisiksi kalastukseen.

5 Tornionjoen lohenkalastus keskitettiin vuoden 1765 kolkkakuntajaossa kahdeksaan patopaikkaan, joista yksi pato oli Kukkolassa. Kolkkakunnissa (6. ja 7.) oli kukkolalaisia, ja siihen luettiin mukaan useampiakin patoja Kukkolassa. Karsinapadon sijoittamisesta sekä padon käyttämisestä siiankalastukseen kiisteltiin Kukkolassa. (Tervo 2003–2004.)

Olof Hederyd (1998) on kirjoittanut historiaan pohjautuvan romaanin Strid strömmar Torne älv. Siinä hän kiinnostavasti kuvaa muun muassa, kuinka neljäs kolkkakunta, johon kuului pääasiassa alempaa jokivarresta tulevia, alkoi rakentaa Kukkolan Hevospatoa. Tämä oli kylänmiesten mielestä kummallinen järjestely. Kukkolan miehet kokoontuivat vahtimaan, ettei heidän puutavaraa käytettäisi padossa. kuinka neljäs kolkkakunta, johon kuului pääasiassa alempaa jokivarresta tulevia, alkoi rakentaa Kukkolan Hevospatoa. Tämä oli kylänmiesten mielestä kummallinen järjestely. Kukkolan miehet kokoontuivat rakennuspaikalle vahtimaan, ettei heidän puutavaraa käytettäisi padossa.

16

Kukkolassa vuorokalastus ei innostanut lohenkaan osalta. Jo muutaman vuoden päästä kukkolalainen valtiopäivämies Hannu Mäki esitti vuorokalastuksesta luopumista usean kylän puolesta. Hannu Mäen 1771 tekemä anomus ei mennyt kuitenkaan läpi. Sen sijaan päätöksessä 1773 uudisasukkaat pudotettiin pois kullekunnista. Vilkunan (1940) mukaan tätä sovellettiin myös siiankalastukseen. Tuota vuotta onkin pidetty siinä mielessä merkittävänä, että siihen vuoteen mennessä muodostui osakaskuntien kokoonpano. Silti jo vuonna 1733 kuninkaan päätöksessä kalastusoikeus oli todettu olevan niillä, jotka ovat vuoden 1664 lohitaksaluettelossa. (Vilkuna 1940 ja 1948.)

Lohen ja siian omistuskysymys on siis ollut kiistanalainen jokivarressa. 1790 kruunu vuokrasi lohenkalastuksen ja se vaikutti myös tulkintaan lohen omistuksesta. Kruunu sai tiukemman otteen lohen omistuksesta. Perimätiedon mukaan siian osalta sama tapahtui 1825. Talonpojat sanoivat ”kamarikollegio on ollut päishän, kun on tehnyt tuollaisen päätöksen.” Majuri Silfverbrandt asui tuolloin Kukkolassa ja alkoi ajaa talonpoikien asiaa. Majuri sai aikaan, että päätös peruttiin siian osalta.6 (Leo Lahti 1936 Paulaharjun haastattelussa.) Suomen puolella talollisia syytettiin 1829 siiankalastuksesta ennen syyskuun 10. päivää, jolloin kruunun kalastusaika loppui. Talolliset kuitenkin vetosivat vanhaan 1788 kihlakunnan oikeuden päätökseen, jonka mukaan regaalikalastus loppui 24.–25.7. Tämä myös huomioitiin oikeuden päätöksessä ja Jaakonpäivän jälkeen sai kalastaa siikaa. Jaakonpäivä onkin muodostunut perinteiseksi siiankalastuksen aloittamispäiväksi. Samassa 1788

päätöksessä oli myös todettu, ettei siiankalastus kuulunut kruunulle. (Knihtilä 1981.) Lohen ja taimenen regale eli valtion omistajuus on edelleen kiistanalainen.

Kalastusoikeuksien kyseenalaistaminen sekä erimielisyydet osakaskunnan kokoonpanosta ovat jatkuneet myöhemminkin. Hovioikeuden ja Korkeimman oikeuden päätökset vuosilta 1889 ja 1961 pysyttivät kalastusoikeuden Kukkolan taloilla 1-16 hyläten isojaon jälkeen perustettujen tilojen sekä Aapajoen tilojen osallistumisen koskikalastukseen. Vuonna 1917 Einar Åström hankki itselleen Kukkolankosken koskivoiman, jonka myi edelleen valtiolle. Koskivoimaa ei kuitenkaan koskaan hyödynnetty.

Koskikalastusta on edelleen jatkettu samoilla periaatteilla ja käytännöillä, koska kalastusoikeudet jäivät koskivoimaa myytäessä.

6 2.11.1826 Kuninkaan tuomio pysytti oikeuden kalastaa siikaa ja pienempää kalaa ilman maksua rantaoikeuteen perustuen (Grape & Tiger 1885–1886).

Kuva. Valtava kalansaalis vuodelta 1980. (Jaakko Heikkilä.)

17 alkuperäisille osakkaille. Koskivoimaa hallinnoiva koskitila ei ole osakaskuntien osakas. Maaoikeus totesi asian päätöksessään 25.1.1994. Osakaskunnan tavoitteena on saada kalastusoikeudet merkittyä kiinteistörekisteriin, joka edistäisi perinteen jatkumista. Selvitystyö asiasta on vielä kesken. Koskikalastusperinteet valittiin Unescon alaiseen Elävän Perinnön kansalliseen listaukseen, jossa myös korostetaan perinteen jatkuvuuden turvaamista. Ruotsin puolella vesivoima eli putouskorkeus (fallhöjd) on myös myyty. Bålforsen Kraft Ab teki kaupat 1961 ja koskivoima on sittemmin myyty pari kertaa edelleen. Osa kylän tiloista teki sähkösopimuksen, jossa sai sähkön ilmaiseksi tiettyyn kilowattimäärään asti ja ylittävältä määrältä sähkön sai pienellä maksulla. Sopimukset ovat yhä voimassa, kertoo Erik Stokk.

Kuva. Jylhänkoski 1901. Suomen puolen aittarivi sekä mylly näkyvät hyvin kuvassa. (Mia Green. Pohjois-Pohjanmaan

museo.)

5 Kalastusriidat – Miten saalis jaetaan?

Arkistotutkimuksesta löytyy tietoa kalastusosakkuuksien ja siianjakojärjestelmän muodostumisesta. Savumanttaali ja veromanttaali esiintyivät molemmat Kukkolassa 1700-luvulla. Kiinnostavaa on, että pyytö eri menetelmillä ja eri paikoista saattoi johtaa erilaiseen jakoon. Esimerkiksi 1780-luvulla oli kaksi venelippousta, joista saadut kalat jaettiin savun mukaan ja muutoin oli käytössä veron mukainen jako. Oikeuden päätöksen mukaan (Alatornio KO 1757) kaikki lipottava kala muistakin paikoista olisi tullut jakaa savun mukaan. Kuitenkin tässä vaiheessa suuntana kylällä näyttää olleen pikkuhiljaa siirtyminen veromanttaalin mukaisiin osakkuuksiin. Tulkinnan mukaan ”maalta ja rannoilta” tapahtuva siian kalastus oli määrätty jaettavaksi veron mukaan - ”Kukkola bys sikfiske i Kukkola Fors wid deras Land och Strand borde dem emellan efter Skatten fördelas” (1769).

Osuuksien ja velvoitteiden jakautumisesta vallitsi erimielisyyttä, samoin kullekin edullisesta kalastustavasta. Siikaa pyydettiin padoilla ja lipoilla, patokalastus oli edullisempaa toisille ja toisille taas lippous. Siikojen patopyynti oli myös merkittävää, sitä tehtiin vielä 1900-luvulla. Padoilla pyydettiin keväällä lohta ja myöhemmin siikaa. Lohen tultua aikoinaan verolle, myös sitoumukset valtiota kohtaan kasvoivat. Kruunu pyrki asettamaan lohenpyynnin tärkeämmällä sijalle kuin siiankalastuksen. Patopyytäjät saattoivat myös pitää haitallisena patojen lähellä tapahtuvaa lippousta. Erimielisyydet johtivat useisiin Ruotsin Kukkolaan 1877 laadittu uusi jakoluettelo eritteli erikseen saaliinjaon kahdelle vuoropäivälle. Omat jakoluettelot tulivat lippoukselle, jossa oli mukana savun osuudet sekä jakopäivät veromanttaalin mukaiselle kalastukselle. Tästä jakoluettelosta riideltiin vielä sen jälkeisinä vuosina. Tämä jakoluettelo poikkeaakin myöhemmin (1906) tehdystä alasen ja ylisen

päivän luettelosta. Veromanttaalin mukainen järjestely todettiin edelleen kalastuksen perustaksi, mutta valituksista huolimatta tietyt savun osuudet jäivät voimaan. Ne näkyivät vielä vuonna 1960 tehdyssä osuusluettelossa.

Ruotsin Kukkolan kalastuskunnan pöytäkirjamerkinnän mukaan 1940-luvulla heräteltiin keskustelua savumanttaalin osuudesta myös rahalliseen tuloon. Tuolloinhan perinteisen siianjaon sijaan osakkaille jaettiin kaloista saatua tuloa. Käytäntö oli ollut että savuosaa ei oltu jaettu rahana, vaikka rahaa tuli myös siiasta eikä vain lohesta (kokous 15.11.1946). Tehdyissä selvityksissä ei päästy lopulta kunnolla perille ”savupyydön” oikeuksista suhteessa muihin. Kylällä oli tiedossa, että savun osa joka tapauksessa koski vain siikaa, ei lohta.

Kuva. Kukkolankosken patoja vuoden 1741(Esaias Hackzell) kartan mukaan. Kansallisarkisto.

6 Yhteinen apaja Liikkuminen joen yli oli jokapäiväistä, ihmiset olivat tottuneet kulkemaan vesitse. Valkamaa nimiset paikat molemmin puolin koskea kertovat, että näitä paikkoja käytettiin venevalkamina. Ne ovat kovimpien kuohujen alapuolella, etelästä tai

toiselta puolen jokea tultaessa rantauduttiin itä- tai länsipuolen Valkamaahan.

Kukkolassa ensimmäiseen veroluetteloon vuonna 1559 kuului lohenkalastuksellaan neljä nuottakuntaa ja kalastajaa (Tervo 2003–2004). Tuolloin verotettava kalastus oli siis verkoilla tapahtuvaa. Koskessakin on merkkejä nuottien käytöstä,josta kertovat esimerkiksi Nuottakorva ja Inanapaja nimet. Itärannalla Orren kohdalla olevaan Nuottakorvaan on todennäköisesti ajautunut kiviä ja ranta muuttunut, kertoo Heimo Hjort. Siinä on ollut joka tapauksessa samanniminen pato, joka oli käytössä vielä 1700-luvulla. Tuolloin kylien yhteisiä patokalastuksia saatettiin laittaa nuotta- eli kolkkakuntien alle.

Kukkolalaisilla oli hallussaan myös Matosaaren kulleapaja Karungissa. Myös Kukkolan sisällä siian ja muun pienen kalan pyyntiä pyrittiin saamaan kulle- tai kolkkakuntien alaisuuteen yhteiskalastukseksi lohenkalastuksen tapaan (1769), kuten aiemmin on mainittu.

Lippousta koskella oli tuohon aikaan ollut jo pitkään, Tornionjoen lipon ja Kokemäenjoen lipon yhteyksien on katsottu muodostuneen jo ennen 1400-lukua. Jo vuoden 1649 patotarkastuksessa puhuttiin myös ikimuistoisista ajoista olleista padoista. Patokalastuksen tiedetään voimistuneen joka tapauksessa 1600-luvulta lähtien, Kukkolassakin kosken molemmat rannat täyttyivät padoista.

Tervon (2003–2004) mukaan ensimmäiset patokartoitukset 1600-luvulla tehtiin, koska uusia patoja tuli jatkuvasti ja patojen määrää haluttiin säädellä. Monet padoista olivat kyläkuntien yhteisiä. Patokalastuksessa kyläkunnat olivat, kuten nykyäänkin, joko läntisiä tai itäisiä. Toivolansaaren talot kalastivat 1741 patotarkastuksen mukaan itäisen kyläkunnan kanssa. Poltonkorvan (Paasipato) ja Tokeenniskan padoissa.

Oliko itä- ja länsipuolen taloilla yhteisiä siianjakotoimituksia? Länsi- ja itäpuolen kyläkuntajako on ollut selkeä käytännön järjestely kalastuksessa jo pitkään, samoin kuin kyläkuntien sisäinen jako kahteen ryhmään. Toivolansaaren talot olivat patojen osalta kiinteimmin yhteydessä itäpuolen kalastuksiin. Toisaalta on selkeitä viitteitä, että laajempiakin yhteyksiä oli.

Mielenkiintoinen on esimerkiksi tapaus, jossa muiden muassa länsirannan Nikin ja Hemphälän isännät hakivat manttaalipohjaista jakoa lippoukseen (Västerbottenin maaherran päätös 12.6.1781). Vastaajina olivat itärannan eli myöhemmän Suomen rannan pienempiveroiset talolliset. Samoin eri vuosina olivat talolliset sekä itä- että länsirannalta yhdessä hakeneet muutosta ja hyvitystä lippouksella saadun siian jakoon (Palo ja Välimaa itärannalta, Puoto Toivolansaaresta ja Fräki Kertun eli Fräkinsaaresta).

Läntinen eli Ruotsin puoli on manttaaliltaan 3 kertaa suurempi kuin Suomen Kukkola. Koskiäyrejä on Ruotsin puolella molemmilla kylän osilla 40 äyriä. Suomen Kukkolassa on puolestaan yhteensä 26 2/3 äyriä. Siellä Säipän talo liikkuu yhden vuoden vähäveroisissa ja kaksi vuotta isoveroisissa, se vaikuttaa kummankin ryhmän äyrimäärään. Äyritasolla tarkasteltuna kiinnostavaksi asian tekee se, että Säippä tasaa tuon kolmen vuoden aikana molempien Suomen puolen kylän osien äyrimääriksi myös 40 äyriä, eli sama mikä Ruotsin puolen kummallakin kylänosalla. Äyrimäärään nähden itäisen eli Suomen Kukkolan voi ajatella Kukkolan kolmantena kylänosana. Kukkolan kylän itäinen puoli eriteltiin näin tasan kolmasosaan läntisen osan manttaalista. Tämä koskiäyrien jakautuminen kertoo siianjaon yhteisestä järjestelystä, ennen valtakunnan

rajanvetoa 1809 Kukkolassa, joen molemmin puolin. Siianjako tehtiin ennen Suomen ja Ruotsin rajanvetoa todennäköisesti kummallakin puolella erikseen, mutta yhteisin säännöin. Sama yhteys jatkui 1820-luvun (1829) oikeudenkäynneissä, jotka tosin tehtiin kummallakin puolella erikseen.

Jakotoimitus itäpuolella Manttaaliverotukseen sidotut kylän talot ovat Kukkolassa joen itäpuolella jaetut kahtia, iso- ja vähäveroisiin. Vähäveroisilla

on oma jakopäivä ja isoveroisilla omansa. Lippoajat saavat ottaa aluksi jaon päältä lippokalan ja ennen myös ruokakalan

(paistisiika). Yleensä valikoiduiksi tulevat suurimmat kalat. Lippoaja saattaa olla talon omistaja tai palkattu lippomies. Lippovuorossa olleille taloille jaetaan ensin löönä eli palkka. Löönä oli ennen 10 parasta kalaa, nykyisin 15 kg taloa kohden. Jos kalaa on tullut hyvin, löönä ylittyy ja loput jaetaan muille taloille, joko iso- tai vähäveroisille. Siiat jaetaan yhtä suuriin kahden äyrin läjiin siten, että läjiin tulee samankokoisia kaloja. Läjät arvotaan kullekin talolle tässä vaiheessa yleensä arpamerkkien avulla. Ennen, kun papinkymmenykset erotettiin saaliista, jaossa tehtiin yhden äyrinsuuruiset läjät. Talojen sisäisiä osuuksia ei totutusti jaettu koskella. Vielä myöhemminkin osakkuuksien jakaannuttua oli yleistä, että läjät vietiin taloihin siellä erikseen jaettavaksi pienempiin osiin. Useasti, kun osakkaat asuivat vielä samassa kartanossa, tällainen järjestely oli helppo. Pikkuhiljaa käytäntö kuitenkin muuttui ja talojen osakkaat jakoivat kaikki siiat koskikentällä. Nykyisin vielä ”rannan” taloilla on oma jako Mustalla rannalla.

Yrjö Kiviniemi: ”Meiläki Alamäen kahen äyrin läjä on jaettu tuossa vanhassa pihassa Molen paljon tuonu siihen kaloja Lippomies toi kalat tullessaan, mutta jos talo oli maala (ei ollu vuoroa) niin se piti jonku hakea”

Matti Kanniainen: ”Lööna, 10 kpl, oli ennen poikkeuksetta toista kilon kaloja, koko kesän. Painaa pitkälti toistakymmentä kiloa, sitten kun kalat pieneni oli siirryttävä kilopuolelle.”

Vanhasta jakotavasta on selvitys Pekka Palon (kirjoitusvuosi ei tiedossa) tekstissä.

Mirja Heikkilä: ”Äitilä oli ossuus Närän kaloista ja Mäenhannun kaloista Närän kalat piti hakea Närästä ja viä sitte Kiviniemen (Alamäki) pihale ja sielä sitte taas jaethiin” Säippä on kaksi kesää isoveroisissa ja yhden kesän vähäveroisissa. Säipän liikkuminen tasaa koko kylän kalansaannin äyriä kohden samaksi kolmen vuoden aikana. Jakotoimitus monimutkaistuu, kun kahden äyrin läjistä aletaan erotella esille pienempien äyrilukujen läjiä. Lopulta päädytään tilanteeseen, jossa on useampia kahtia jaettavia läjiä. Kun kaksi siikaläjää arvotaan, toinen ”kattoo mettään” ja häneltä kysytään ”pää vai pyrstö”. Jos hän sanoo pyrstö niin hän saa läjän, jota pyrstö

osoittaa. Kalat tulevat näin tasan jaetuksi ilman puntaria tai laskukonetta. (Joonas Makkonen.)

Jako 1980-luvulla (Suomen kalakirjasto)

2 äyriä = ¼ manttaali

8 äyriä = 1 manttaali

3 1/3 mtl = 26 2/3 äyriä

Vähäveroiset: Palo, Husa, Välimaa, Hooli, Pasula, Heikkilä, Mäkikallio, Rantakallio, Ylimäki (nyk. Mäki) ja Niskala sekä Säippä joka kolmas vuosi.

Isoveroiset: Auno, Kieri, Lauri / Frantti, Närä (Ylinärä ja Alanärä), Alamäki.

Jaon kulku tiivistetysti:

• Lipposiiat (tai toinen paistisiika/ruokakala).

• Löönä lippovuorossa olleille taloille ennen 10 siikaa, nyt 15 kg (muutettu 1987).

• Isoveroisissa yhteensä 12 2/3 äyriä, jossa mukana ns. pikkuvero, joka on 2/3 äyriä.

• Vähäveroisissa 13 äyriä.

• Säippä 1 äyri on 2 vuotta isoveroisissa ja 1 vuosi vähäveroisissa. Kolmen vuoden aikana molempien äyrimäärät tulevat

samoiksi. Vähäveroisilla 13+13+14 (Säippä) = 40 äyriä ja isoveroisilla 12 2/3 + 13 2/3 (Säippä) + 13 2/3 (Säippä) = 40 äyriä.

• Jako seitsemään kahden äyrin läjään molempina päivinä.

• Jos Säippä on vähäveroisissa, yksi kahden äyrin läjä jaetaan kahtia. Toisen puolen saa Säippä ja toisen puolen Palo.

Jos Säippä ei ole vähäveroisissa, Palo saa toisen puolen läjästä, toinen

puoli jaetaan kaikille taloille siten, että Palolle tulee joka 13. siika (ns.

lukusiika). Säippä ollessa tällöin isoveroisissa se saa silloinkin puolet kahden äyrin läjästä, toinen puoli

jaetaan kolmeen osaan, joista Kierin pikkuvero saa 2/3 osaa ja loppu kuudeosa kahdesta äyristä jaetaan

kuuteen kahden äyrin kasaan. Tästä läjän loppuosasta (1/3) on jaettu lisäksi ennen lukusiiat Säipälle ja Kie-

rille.

• Seitsemästä läjästä on erotettu oman jakotavan mukaan yksi läjä pois molempina vuoropäivinä. Isoveroisissa:

Jäljellä olevat 6 läjää arvotaan. Närälle kaksi läjää, joista toinen Alanärälle ja toinen Ylinärälle. Alamäki, Lauri, Kieri ja Auno saavat kukin yhden läjän. Vähäveroisissa: Niskala ja Ylimäki saavat kumpikin yhden läjän (alanen manttaali), kaksi läjää Rantakalliolle, Mäkikalliolle ja Heikkilälle (keskinen manttaali) sekä kaksi läjää Mustanrannan taloille (ylinen manttaali). Keskisessä manttaalissa kaksi läjää yhdistetään ja jaetaan tasan kolmelle talolle. Ylisessä manttaalissa toinen läjä jaetaan kahtia Pasulan ja Hoolin kesken ja toinen kolmeen osaan siten, että Husa saa kaksi osaa

ja Välimaa yhden.

Jakotoimitus länsipuolella

Ruotsin Kukkolan vanha jako on hyvin samantyyppinen kuin itäpuolella. Lippomiehet saavat päältä ottaa kalastajalle kuuluvat palkkakalat. Sen jälkeen on jaettu talojen löönä, joka oli kymmenen parasta siikaa jokaista lippomiestä kohti. Loput kalat on sitten jaettu kylälle. Kyläkunta on jaettu yliseen ja aliseen kylään. Kalat jaetaan kumpanakin päivänä viiteen manttaalin eli 8 äyrin kokoisiin läjiin. Läjät sen jälkeen arvotaan taloryhmille, jotka kuuluivat samaan manttaaliin. Jollekin on sanottu, ”katto mettähän”. Kun joku on mettässä, niin toinen kyselee ”kenen tämä läjä on ja kenen tämä läjä?” tai ”Kenen on tämä manttaali?” Manttaalin osat jaetaan pienempiin osiin ja kun on vain kaksi läjää arvottavana, kysytään ”kummankootat, pään vai pyrstön?” On myös kysytty lyhyesti, että ”otaks?”(Paulaharju 1936; Granlund 1940.)

10 mtl = 80 äyriä

Alanen päivä: Korvi, Matti, Kauppi ja Rautio, Viinikka, Harila, Erkki, Nikki, Hemphälä, Styrman, Wuotila, Tapani, Puoto

ja Anunti.

Ylinen päivä: Lähdet, Laiti, Frankkila, Alamaa, Lahti, Vaara, Lauri, Kerttu, Fräki, Paavo, Pieti, Liisa

Jaon kulku tiivistetysti:

• Pyytösiika ja lipposiika.

• Kummassakin kylän päässä 5 manttaalia eli yhteensä 10 manttaalia.

• 2 lippomiestä per manttaali (tavallaan viittaa tässä vanhaan manttaali -termin alkuperään eli mieslukuun).

• Kymmenen parasta kalaa lippomiestä kohden menee löönään. Löönä on 100 suurinta siikaa.

• Oma kasa joka manttaalille.

• Manttaaliin kuuluvat tietyt talot, naapurit/samaa alkuperää olevat tilat tms.

Kuvaaja Joonas Makkonen.

• Manttaaliin kuuluvat jakavat sitten keskenään kukin veron mukaan.

• Yksinkertaisuuden vuoksi manttaali jaettu 8 veroäyriin ja talojen verot ovat 3:sta ¾ äyrin välillä.

• Viisi manttaalin kasaa yhtenä päivänä, joista ”saumanttaalisille” yksi kasa.

• Saumanttaalin kasa jaetaan neljään kasaan, neljälle savulle eli ¼ manttaaliin / savu.

¼ mant. = 1 savu

Kuva. Siianjako jakopuodin edessä. Pohjois-Pohjanmaan museo

Arpominen

Kukkolassa jakotoimituksessa käytetään kolmea erilaista kalojen arpomismenetelmää. Kustaa Vilkunan (1940) mukaan arpomis- kuten muutkin menetelmät näillä koskilla periytyvät hyvin vanhoilta ajoilta. Esimerkiksi vastaava tapa asettaa siika poikittain kasojen väliin arpomistarkoituksessa tunnetaan samanlaisena Taalain nuotta-apajilta. Jaossa arvotaan kalaläjät osakkaiden kesken, jotta päästään mahdollisimman tasapuoliseen jakoon, toki osuuksien mukaan. 1) Kun jaettavana on useampia läjiä, arvonta tehdään yleensä arpamerkin avulla. Esimerkiksi kun arvottavia läjiä on seitsemän, jokainen talon edustaja hommaa jonkin merkin, esimerkiksi risun tai puun lehden, jotka annetaan jollekin jaon ulkopuoliselle henkilölle. Arvat saanut henkilö jakaa arvat eri kasoihin ja kukin saa merkkinsä osoittamat kalat. 2) Toinen käytettävä arpomistapa on, että toinen henkilö katsoo poispäin eli mettään ja häneltä kysytään, että ”kenen tämä läjä on”. 3)

Kolmantena tapana on kalan laittaminen poikittain kahden kasan väliin ja mettään katsoja valitsee joko pään tai pyrstön.

Helmi Hannu: ”Jokhainen antaa sen arvan ja sen aivan joku ulkopuolinen jakkaa,

se on tasajako, ettei siinä kukkaan voi vettää omale päin”

Lippomiesten kalat

Kalakodassa keitettiin siikoja, jotka tulivat päältä jaon. Tämä tarkoitti sitä, että kalasaaliista otettiin suoraan keittokalat ennen niiden jakoa osuuksiin. Päältä jaon otettavia kaloja on kutsuttu eri nimillä, keittokala, pyytökala, ruokakala, lippokala

ja paistikala. Erkki Niskala (s.1928) muistaa, että lippomiesten lippokalat laitettiin ennen siikakeittoon. Keittokaloja ei viety kotia, kuten pöytäkirjamerkintä vuodelta 1982 kertoo: ”keittokala (paistisiika) on syötävä koskikentällä”.

Matti Kanniainen: ”Ruokakala tuli siittä ko ei enhään viittitty paistaa tai keittää

niin päätettiin, että se jaetaan tuoreena”

Lippokala otettiin ensimmäisenä ja sen jälkeen keittokala. Kuten Erkki Niskala kertoo, keittokalaksi saattoi ottaa myös ns. lipposiian, joka oli korvausta lipon käytöstä. Ruotsin puolella keitettiin vielä 1800–1900-lukujen taitteessa, Suomen puolella tapa jatkui vielä kymmeniä vuosia myöhemmin.

Leo Lahti kertoo, että lippomiehet ottavat ensin päältä jaon pyytösiian (keittokala/paistisiika) ja lipposiian. Lipposiika korvasi lipon kulutuksen ja muut siiat olivat palkkaa vuorokauden työstä. Pyytösiioiksi (fångstsik) on Ruotsin puolella sanottu myös kymmentä palkkakalaa, jotka tulivat lippovuorossa olleille pyytäjille. Palkkakaloja sanotaan myös löönäksi.

Molemmilla puolilla 10 palkkakalaa tulivat pyytövuorossa olleille taloille. 1900-luvun alussa keittoperinteen sammuttua Ruotsin Kukkolassa oli tapana antaa lippomiehille myös paistisiiat, mutta 1930-luvulla sitä ei enää annettu. (Paulaharju

1936; Hanno 1982.)10

Jos joku talo jättää vuoron lippoamatta, vuoro menee ns. vetenä. Sille talolle tuleva löönä jaetaankin muille lippoajille, koska he ovat joutuneet tekemään enemmän töitä.

Eva Pesulalla, syntyisin Tapani, on myös muistoja ajalta, jolloin Ruotsin kentällä oli vielä siianjako tai kun sen jälkeen osakkaille joskus annettiin äyrimäärää vastaava määrä kaloja (1930–40-luku): ”Aina joku vanhempi mies koskenpäästä lipposi meän eestä. Yhtenä päivänä se toi meille 80 siikaa. Se oli itte ottanu jo palkan, sai palkan siioila. Me tyttäret jouvuima korjaahmaan siiat ja suolaahmaan. Näe entisseen aikhaan suolathiin siiat.”

Jaon historiallisia erityisyyksiä. Kalanjaossa on erotettu vielä 1900-luvun alkupuolella papin kymmenykset. Jako meni silloin hieman eri tavalla, jotta kymmenys saatettiin erottaa saaliista. Suomen puolella jos oli viisi lippomiestä ja kalaa oli tarpeeksi löönään, taloille tuli löönänä

50 kalaa ja papille meni 5 kalaa. Löönän erottamisen jälkeen jos alettiin jakaa kylälle, niin kirkon kymmenykset erotettiin niistäkin.

Heimo Hjort: ”Papin kymmenyksen menit kaikista jyvistä ja siioista Sai hyvän palkan Sehän sai sillon tuhattaki siikaa tuli niin kauhean kasan siikoja, sata siikaa, semmosia syö yksi äijä”

Yrjö Kiviniemi: ”Normannin Henni paljon hoiti papin kaloja”

“Pätettiin pytäjälle jaossa antaa 10 siikaa, mutta niinkutsuttua paisti ja lipposiika otetan pois” 

(10.3.1919 Ruotsin Kukkola). Vuonna 1926 annettiin 10 kalan lisäksi 1 paistisiika.

Gunnar Tano: ”Manttaalilla oli monta omistajaa Isä sano, että se välistä katkastiin siika, se oli niin tärkkiä se jako” Papin lisäksi Karungin lukkari, suntio sekä Liakanjoen lautturi pääsivät aikoinaan osille kaloista. Myös heillä oli omat veropäivänsä. Kukin vietti vuorollaan koskella kaksivuorokautta ja heidän oli tuotava lippomiehille ja paikalle sattuneille koskiosakkaille kahvia ja nisua sekä salaa ”krettaa, jota kärpäset ei latkinhee” (viinaa). Tarjoajat saivat päivän saaliista riippuen 50–100 siikaa. (Vilkuna 1940.)

Saaliin vaihtaminen viinaan luultavasti oli aikoinaan yleistä. Arkistosta löytyneen asiakirjan mukaan 1858 saavutettiin yhteisymmärrys, etteivät Suomen Kukkolassa kalastajat saa vaihtaa yhteistä saalista viinaan. Lääninhallituksen päätöksellä yhteisen saaliin vaihtamisesta tuomittaisiin sakkoihin jotka kerran jälkeen kovenivat.11

Viljo Ylinärä (s1919): ”Se oli tääläki tuo Aunon talo

Siinähän oli monta omistajaa ja sitte Lahti Leo Ruottinpuolelta omisti. Sehän kävi täälä aina kalanjaossa, sillä oli

lippomies täältä”. Siianjaon yhteydessä tuli myös esille kalastusosakkaiden suhde niitä kohtaan,

joilla ei ollut kalastusosuutta. Ristiriitojakin oli, mutta jaosta myös annettiin kaloja lapsille tai sellaisille, joilla ei ollut itsellä kalaa. Jaosta annettavia kaloja kutsuttiin jakoperiksi. Tietyt isännät olivat hyväntahtoisia ja hyviä antamaan jakoperiä. Jaon jälkeen oli tapana mennä paistamaan saatuja siikoja paistokotaan.

Heimo Hjort: ”Ko Alanärän Iisakki oli jakamassa siikoja, käet tärisi, ja se kaivo itte siikasäkistä kaloja niile jokka

jäi ilman jakoperiä. Ja sano, että kattokaa laiskat se pittää maksaa palkka niile, jokka on kantanhee siiat aitasta ulos,kattokaa laiskat. Isoimmansiian kaivo sieltä ja anto, se olisemmonen.”

11 ”Lippomiehen ei sovi nauttia miestä väkevämpää, alkon tuote ei sovi lippomiehelle, joka hoitaa virkaa” (Kalastuskunnan pöytäkirja 1970,

Suomen Kukkola). Kuva. Viljo Ylinärä. (Jarno Niskala)

Kuva. Siianjako vuonna 1943. Kuvassa etualalla Viljo Ylinärä. Kuvaaja Hugo Niemi. Tornionlaakson maakuntamuseo.

Kalanjakoon on kokoonnuttu Kukkolassa iltaisin samaan aikaan molemmin puolin jokea. Ennenvaltakunnallisten kellonaikojen tuloa, tornikellot näyttivät paikallista aikaa molemmilla rannoilla. Vuorokauden saalis säilytettiin silloin ja yhä tänäänkin kalapuohissa, josta ne kannettiin kentälle jaon alkaessa. ”Siianjako, joka ensikerran näkijälle tuntuu käsittämättömän monimutkaiselta ja

pikaisesti selitettäessäkin jää melko hämäräksi, on tarkemmin perusteiltaan selvä

toimitus ja puolustaa hyvin säilymistään pitkäaikaisen kehityksen tuloksena ny-

kyisenäkinpuntareidenjamuidenuudenaikaisempienjakokeinojenaikakaudella”

(Alkio 1933)

12 Perinteen tulevaisuus

Siianjakoperinne on Suomen Kukkolassa säilynyt osana lippokalastuskulttuuria. Jako on useimmilta muilta kyliltä jo hiipunut tai loppunut. Kukkolassa jakoperinne on jatkunut tähän asti uusien kalastajien tullessa mukaan kalastukseen. Nuoremmatkin kalastajat ovat tutustuneet pikkuhiljaa siianjaon kulkuun. Vanhemmat siianjakajat yleensä kertovat jaon periaatteet sekä opettavat, mitä jaossa pitää tehdä.

Yrjö Kiviniemi: ”Kyllä minusta tuntuu, että nolit aina vanhoja lippomiehet”

Lippomiehen nuoruuden muisto: ”Ensimmäisen lippovuoron mie lipposin kesälä 1970 Mie olin silloin vielä 13,

mutta täytin samana kesänä 14, eli olin niilä rajoila, että saatethiin iän puolesta

hyväksyä”

”Jännäyksen kohe oli sitte, että mitenkhään siianjako onnistuu Se ko on kans lippomiehen velvollisuusJo kuuen jälkheen alko pikkuhiljaa väkeä kokkointhuun Istuit aitoitten porthaila tai rantakivilä lippomiesten kans porisemassa. Oli jo helpotus ko sai lyä viimiset siiat säkhiin, ottaa lipon kouhraan ja marsia koskikenttää

kalapuohin suunthaan Tunsi ittesä melkein leuhkaksi Lippovuoro oli hoiettu ja sen muistan, että saahliin määrässäki pärjäthiin Onneksi sitte vanhemmat, eli ne Valkamaan miehet hoiti kalan jaon ja met pääsimä vähemällä, mutta saima olla apuna” (Jukka Lauri, Kukkola 2016)

Jakoperinnettä voi nykyään pitää jo uhanalaisena, joka vaatii säilyäkseen erityishuomiota. Vuosisatainen säilyminen suhteellisen muuttumattomana on suoranainen ihme. Yhä enemmän on alettu huomioida aiemmin itsestään selvyytenä pidetyn siianjaon erikoisuus. Viimeaikoina on kuulunut muun muassa maininta, että” Kukkola Show alkaa”, jolla on tarkoitettu juuri siianjakoa. Matkailijat ja ulkopaikkakuntalaiset ovat toki jo pitkään hakeneet kalaa ja ihmetelleet jakotoimitusta. Jakotoimituksen käytännön arvo ymmärretään hyvin, kalat on saatava omistajilleen. Myös yhteisen tekemisen sosiaalinen merkitys koetaan tärkeäksi, onhan koskikenttä eräänlainen kyläläisten olohuone, jossa monet viettävät muutoinkin aikaa.

Siianjakoperinne sekä koko perinteinen koskikalastus valittiin Suomessa Elävän Perinnön kansalliseen luetteloon. Se on tunnus-

tus koko yhteisölle. Vastaavaan luetteloon hakeudutaan myös Ruotsin puolella.

28

13 Kalastusyhteisöt

131 Jaon muuttuminen Ruotsin puolella

Jakoperinne lopetettiin ensimmäisen kerran Ruotsin puolella kokouksessa tammi-

kuussa 1932. Äänestyksen jälkeen päätettiin siikakalastuksen järjestämisestä samalla ta-

valla kuin lohenkalastus. Seuraavana vuonna 1933 vanha kalastusjärjestely ja vanha

jakotapa otettiin uudestaan käyttöön:

”Päätettiin äänestyksen jälkin että siikakalastus toimitetan vanhan tavan mukkan että ulosjaetan

veron jälkin, päivittäin Äänestyksentulosoliseuraava 3 manttaalia ja 1/8 olivat vanhan jakotavan puolesta ja 2 mant ja 2 kaheksatta jossa olivat yhteisen kalastuksen puolesta, joten vanhan kalastustavan puoli voitti” (Kokous 191 1933)

1933 heinäkuussa esitettiin vielä kalastuksen muuttamista samanlaiseksi kuin oli vuonna 1932, mutta esitys hylättiin. Marraskuussa 1936 pidetyssä kokouksessa äänestettiin vielä vanhan kalastusjärjestelyn muuttamisesta: ”Kokous päätti palkata myös siikakalastuksen samoin kuin lohi 26 äänellä 6 vastaan.” 1937 oli käytössä uusi kalastusjärjestely myös siian osalta, jossa kyläyhteisö järjesti lippomiehet kalastamaan kalat yhteiseen myyntiin.

Lars Oja: ”Mie muistan semmosen sananparren, kyläläiset sanoit että se oli helpompi jakkaa raha ko kala”

Kyläläiset kävivät hakemassa kalaa koskelta yhteisestä saaliista. Esimerkiksi 17.11.1941 osakkaille päätettiin antaa 50 kiloa yhden äyrin osuutta vastaan siikaa. Lohta puolestaan annettiin 10 kiloa 50 prosentin alennuksella. Kalastustulo osakkaille jaettiin myös äyrin eli 1/8 manttaalin suhteen.

Hans Wallström: ”Niin kauan ko mie muistan niin son ollu tämä myyntihomma”

Lars Oja: ”Sen mie muistan selvästi, että ne ostit kallaa ne vanhat kyläläiset, ne-hän nouit sillon ko siikaa tuli lujasti Se oli hieno fiini siika Fransi kirjotti, se ja se 30 kiloa siikaa, rahanjaossa sait maksaa sen siian”

Kuva. Lapset siianjaolla. (Pekka Ojalehdon albumi.)